Raskaus kesti viikoille 41+3 saakka ja käynnistyi spontaanisti keskellä yötä. Synnytys sujui hyvin ja pitkälti odotusten mukaisesti. Saimme terveen poikavauvan 20.2.2025 klo 1:57 Espoon sairaalassa (Jorvi). Kerron tässä postauksessa miten synnytys eteni vaihe vaiheelta. HUOM! Sisältövaroitus: Kertomus on melko yksityiskohtainen ja sisältää kaunistelematonta puhetta neuloista, eritteistä ja naisen anatomiasta. Jos nämä tekevät olosi epämukavaksi, suosittelen skippaamaan.
Heräsin 19.2.2025 yöllä klo 3.30 todella koviin vatsakipuihin. Nousin jaloittelemaan ja käymään vessassa, koska ajattelin sen helpottavan. Vessassa tajusin yhtäkkiä, että kipuhan ei todellakaan helpottanut vaan voimistui ja kyseessä täytyi olla synnytyssupistus. Kipu vaan paheni ja paheni, tuntui siltä kuin sisäelimet räjähtelisivät sisälläni ja tekisin kuolemaa. Olin yllättynyt siitä miten paljon se sattui, koska luulin supistusten alkavan ensin kevyinä tuntemuksina. Olin myöskin luullut, että se tuntuisi samalta kuin harjoitussupistukset tai kuukautiskipu, mutta se ei ollut lähelläkään sitä.
Supistus meni ohi kuitenkin nopeasti ja sen jälkeen olo oli ihan normaali. Herätin Samun ja kerroin että nyt se on vihdoin käynnistynyt. Yritin mennä takaisin nukkumaan, mutta olin liian jännittynyt saadakseni unta. Seuraava supistus tuli melkein tasan tuntia myöhemmin ja seuraava siitä taas tuntia myöhemmin. Neljäs supistus tuli kuitenkin enää puoli tuntia myöhemmin noin klo 6 aamulla. Kipua oli hankalampi kestää makuultaan, joten käveleskelin ympäri olohuonetta ja puuskutin. Supistusten väli tiheentyi niin, että pari tuntia myöhemmin noin klo 8 supistukset tulivat 20 minuutin välein. Yhdeksältä huomasin sängyssä istuessani, että olin vuotanut hieman verta lakanalle. Säikähdin sitä aivan suunnattomasti ja soitin paniikissa synnyttävien päivystysnumeroon. Minua kuitenkin rauhoiteltiin puhelimessa, että tämä saattaa olla normaalia ja koska verta ei tullut paljon, ei ollut vielä syytä huolestua. Veri oli myös väriltään melko tummaa, joten kyseessä ei ollut kovin tuoretta verta.
Noin klo 12 Samu alkoi valmistaa meille lounasta. Supistukset tulivat tässä vaiheessa vartin välein enkä ollut syönyt smoothien lisäksi mitään koko aamuna, koska olo oli pahoinvoiva ja heikko. Yritin syödä vähän, mutta sain ruokaa alas todella hitaasti ja yökkäilin jatkuvasti. Jouduin keskeyttämään ruokailun muutamaan kertaan, koska supistukset olivat niin voimakkaat että en pystynyt istumaan paikallani. Luovutin syömisen suhteen vain muutaman haarukallisen jälkeen eikä mennyt kuin hetki kun oksensin kaiken ruoan ulos.
Oksennus tuli niin voimakkaasti että tunsin samalla kun housuihin vuoti jotain kosteaa. Nopea vessatarkastus paljasti, että kyseessä ei ollutkaan lapsivettä vaan taas kerran verta, tällä kertaa enemmän ja punaisempaa. Soitin uudestaan päivystysnumeroon enkä meinannut saada asiaani sanottua supistusten lomassa. Tässä vaiheessa kello oli jo 13:50 ja supistukset tulivat vaihtelevasti 5-10 minuutin välein. Suurin huolenaiheeni ei tällä kertaa ollut verenvuoto vaan se, että en saanut ruokaa pysymään sisällä ja kipu oli niin kovaa että oli vaikea puhua, hengittää tai olla missään asennossa. Hoitaja sanoi puhelimessa, että voisimme tulla käymään sairaalassa ja katsottaisiin tilanne, jotta tiedetään onko synnytys edennyt.
Onneksi olimme pakanneet sairaalakassit valmiiksi ja Samu oli koko aamun valmistellut mahdollista lähtöä, joten pääsimme nopeasti liikkeelle. Koiranhoitajille ilmoitettiin lähdöstä ja he aikoivat tulla hakemaan Pepen vara-avaimella meiltä kotoa. Oli erittäin haastavaa päästä kerrostaloasunnostamme autolle, joka oli pienen kävelymatkan päässä parkkihallissa. Myös autossa istuminen oli vaikeaa, koska asento oli hankala ja epämukava, kun supistukset tulivat. Muistan sanoneeni Samulle, että en suostuisi lähtemään sairaalasta enää kotiin odottamaan vaikka minut haluttaisiinkin kotiuttaa, koska tiesin että en pääsisi enää takaisin autoon kipujen vuoksi. Muistan myös että hoputin Samua ajamaan kovempaa vaikka jokainen kuoppa ja töyssy tiessä tuntui todella pahalta.
Sairaalaan saavuimme klo 15 ja meidät otti vastaan todella mukava kätilö, joka ohjasi meidät pieneen koppiin, jossa oli pelkkä sairaalavuode, tuoli ja pöytä. Olin todella huonovointinen ja peloissani, koska tiesin että neulojen ja alapäätutkimusten aika oli käsillä. Itkin paniikissa että en halua tippaa tai mitään neuloja. Tämä oli koko synntyskokemuksen ikävin vaihe, koska olin niin paniikissa ja kivuissa, että aloin hyperventiloimaan. Minusta tuntui, että elimistö oli antamassa periksi ja asiat tapahtuivat liian nopeasti. On vaikea muistaa tätä vaihetta kunnolla, koska en tässä vaiheessa ollut enää tietoinen ympäristöstäni tai siitä mitä tapahtui. Kätilö laittoi KTG-laitteen, jolla seurataan sikiön sydänkäyrää sekä supistuksia. Kätilö oli todella ymmärtäväinen pelkotilani suhteen, mutta sanoi napakasti, että tutkimukset on nyt tehtävä. Hän otti verikokeen kanyylistä, mitä pidin outona enkä osaa sanoa miksi niin tehtiin. Sitten hän tutki alapään sormilla ja arvioi kohdunsuun olevan auki 4-5 cm. Tutkimuksen ja kipujeni perusteella kätilö totesi, että kyllä sinä jäät nyt tänne sairaalaan kun on sen verran jo edennyt.
Sain ohjeeksi vaihtaa sairaalakaavun ylleni, missä onnistuin vain hädin tuskin kivuiltani. Minut kärrättiin vähän matkaa pyörätuolissa suoraan vapaaseen synnytyssaliin. Kätilö ehdotti, että laitetaan minulle suoraan epiduraalipuudutus, jotta saadaan kivut helpottamaan ja voidaan tehdä alapäätutkimus kunnolla. Hän myös kysyi haluaisinko kokeilla ilokaasua, koska se saattaisi viedä pahimman terän kivulta pois ennen kuin saataisiin anestesialääkäri paikalle epiduraalia varten. En ollut alunperin halunnut sitä, koska tiesin että se voi tehdä olon tokkuraiseksi, mutta nyt olin valmis kokeilemaan mitä tahansa. Hengitin kaasua todella syvään ja tunsin heti sen pyörryttävän vaikutuksen. Kipua se ei varsinaisesti helpottanut, mutta paniikkiini se auttoi sen verran, että pystyin supistusten välissä rentoutumaan vähän. Vedin ilokaasua kuitenkin niin ahneesti, että nopeasti olin menettämässä tajuntani ja oksentamassa pahoinvoinnista.
Ennen epiduraalia minulle asennettiin kanyyli toiseen käteen. Supistukset olivat edelleen todella kovia ja minun oli vaikea pysyä aloillani. Kun epiduraalia alettiin laittamaan, lääkäri joutui komentamaan ja rauhoittelemaan moneen kertaan, koska säpsähtelin jokaista kosketusta. Erityisesti silloin kun epiduraalin pistoskohta puudutettiin pienemmällä neulalla kiljahdin yllätyksestä ja terävästä kivusta. Totta puhuen en muista sattuiko varsinaisen epiduraalin laitto. Ei ainakaan yhtään enempää kuin supistukset, koska siitä ei ole jäänyt mitään muistijälkiä. Kun epiduraali alkoi vaikuttaa, olo rentoutui huomattavasti. Olin yhtäkkiä todella väsynyt, mutta hyväntuulinen ja tuntui kuin olisin uudelleensyntynyt. Ihmettelin ääneen miten epiduraali on maailman paras keksintö enkä keksi mitään syytä miksi kukaan yrittäisikään synnyttää ilman sitä. Kätilö antoi meille ohjeeksi nukkua vähän ja teimme työtä käskettyä.
Nukuimme noin tunnin kunnes kipu alkoi taas tuntua ja kutsuimme kätilön antamaan uuden annoksen epiduraalia ja tarkistamaan vointia. Nukuin sen jälkeen vielä toisen tunnin ja heräsin siihen kun kätilö tuli huoneeseen ja ilmoitti että Samu on syömässä ja hakemassa itselleen iltapalaa. Minä en saanut syödä kunnolla, mutta sain kuitenkin banaanin ja mehukeittoa. Kävin kätilön määräyksestä vessassa kokeilemassa onnistuuko pissaaminen. Epiduraali vaikuttaa niin, että voi olla että mitään ei tule ulos, koska puudutuksen vaikutuksesta ei ole tuntumaa omiin lihaksiin. Vessassa meni hetki, mutta vaikka en tuntenut mitään niin kuulin kuinka pissa iloisesti lorisi pönttöön.
Samalla käynnillä kätilö teki sisätutkimuksen ja kohdunsuu oli auki jo 9cm. Olin iloisesti yllättynyt, sillä koko ajan olin pelännyt, että avautuminen hidastuisi tai jopa pysähtyisi kokonaan, joten oli mukava kuulla että synnytys oli edennyt. Lapsivesi ei ollut kuitenkaan vieläkään mennyt tässä vaiheessa eikä vauvan pää ollut laskeutunut optimaaliseen asentoon ponnistamista varten. Kätilö suositteli minua vaihtamaan makuuasennosta pystympään asentoon, joten sängyn pääty nostettiin pystyyn ja nojasin polvillani vasten päätyä. Tuntia myöhemmin ei ollut kuitenkaan tapahtunut mitään, joten kätilö nosti esille sikiökalvojen puhkaisemisen. Se kuulosti todella pelottavalta, joten päätettiin vielä nukkua hetki ja odotella jos homma etenisi itsestään.
Yhdeksältä kätilö tuli antamaan kolmannen annoksen epiduraalia ja kertomaan että yövuorolainen tulisi jatkamaan meidän kanssamme. Kätilönvaihto meni todella sujuvasti ja toinenkin kätilö osasi neuvoa ja tukea minua pelkojeni suhteen erinomaisesti. Kymmenen aikaan lapsivesi ei ollut vieläkään mennyt ja olin auennut 9,5 cm. Niimpä tehtiin yhdessä kätilön kanssa päätös puhkaista sikiökalvot ja sen jälkeen katetroida. Vastoin pelkoani kalvojen puhkaisu ei tuntunut miltään ja puudutuksen vuoksi hädin tuskin tunsin nestettäkään kun se valui ulos. Katetrointi oli myös todella helppo ja täysin kivuton toimenpide. Vaikka pissaaminen sujui ihan hyvin, kätilö sanoi että ei voida tietää varmasti, että rakko tyhjenee kokonaan. Jos rakkoon jää pissaa, ponnistuksen aikana rakko saattaa venyä liikaa. Oli lopulta helpotus, että nämä hoidettiin pois alta eikä tarvinnut enää jännittää toimenpiteitä.
Nukuimme pari tuntia kunnes kätilö tuli tarkistamaan tilanteen ja antamaan taas lisää epiduraalia. Sisätutkimuksessa kävi ilmi, että ongelmana oli edelleen se, että vauvan pää ei ollut laskeutunut. Sain siis kanyylin kautta synteettistä oksitosiinia, joka vahvistaisi supistuksia niin että saataisiin vauva optimaalisempaan asentoon. En muista johtuiko se oksitosiinista, mutta sain todella vahvoja vilunväristyksiä ja tärinäkohtauksia tässä vaiheessa. Vain parikymmentä minuuttia myöhemmin olin auennut 10 cm ja vauva oli lähtenyt laskeutumaan ponnistamista varten. Kätilö sanoi että vaikka tilanne näytti hyvältä silti saataisiin odottaa vielä hetki.
Yhden jälkeen yöllä kätilö totesi, että voidaan kohta alkaa kokeilemaan ponnistamista. Sitä ennen sain pudendaalipuudutuksen eli pistoksen emättimen sisälle kummallekin puolelle. Pudendaalipuudutus auttaa varsinaiseen ponnistuksesta johtuvaan venytyskipuun, jota epiduraali ei juurikaan helpota. Kätilö suositteli sitä minulle, koska jännitin kipuja niin kovasti ja puudutus auttaisi minua rentoutumaan, mikä taas helpottaisi synnytystä. Pistäminen ei tuntunut juurikaan miltään vaikka olin pelännyt munasolupunktion kaltaista kipua. Puudutuksen vaikutus alkoi tuntua nopeasti.
Sitten lähdettiin ponnistamaan. Minulla ei ollut vielä mitään ponnistamisen tarvetta siis tässä vaiheessa, mutta kätilö neuvoi ottamaan reisien takaa käsillä kiinni (olin puoli-istuvassa asennossa) ja puskemaan alapäästä niin lujaa kuin lähti. ”Kuin puskisit ulos maailman suurinta kakkaa.” Se tuntui oudolta, koska en tuntenut lihaksiani kunnolla ja tuntui kuin työntäisin ei-mitään. Kätilö sanoi kuitenkin, että vauva lähti hyvin liikkeelle. Jokaisen supistuksen tullessa piti työntää niin pitkään kuin pystyin, vetää välissä lyhyesti henkeä ja työntää uudestaan niin kovasti kuin pystyin. Koska minulla ei ollut kunnolla tuntumaa lihaksiini tai supistuksiin, kätilö ohjasi minut kääntymään vasemmalle kyljelleni ja laittoi ns. pähkinäpallon polvieni väliin. Supistusten välissä kätilö mainitsi myös, että jos synnytys ei etenisi riittävän tehokkaasti, otettaisiin käyttöön imukuppi. Se tarkoitti myös sitä, että suoritettaisiin episiotomia eli välilihan leikkaus, jotta vältyttäisiin pahemmilta repeämiltä.
Ponnistaessani tarkkailin monitoria, joka mittasi supistuksia. Siitä näin milloin supistus alkoi tulemaan ja tiesin lähteä ponnistamaan. Jonkin ajan kuluttua ponnistaminen alkoi jo tuntua alapäässä ja supistusten aikana tulikin tarve ponnistaa. Olin tässä vaiheessa fyysisesti todella väsynyt ponnistamisesta, mutta koska synnyttäminen eteni koko ajan pidemmälle ja pidemmälle, päätin vahvasti saada sen loppuun asti ilman apuvälineitä tai välilihan leikkausta. Ponnistamisen kipu paheni joka työnnöllä ja oli pahimmillaan muutaman minuutin ajan juuri ennen kuin vauvan pää syntyi. Kipua voi parhaiten kuvailla niin, että se tuntui tismalleen siltä mitä se olikin; repivää ja venytyksestä aiheutuvaa kipua. Synnyttäminen ei ollut mielestäni pahinta tai edes toiseksi pahinta koko kokemuksessa, koska kipua kesti niin vähän aikaan. Synnytyksessä avustanut kätilö oli todella ihana ja kannustava ja hänen avullaan poika saatiin maailmaan. Olen molemmille synnytykseni aikana työskenneille kätilöille ikuisesti kiitollinen, että he pitivät meistä huolen ja varmistivat joka vaiheessa vauvamme hyvinvoinnin.
Rakas poikamme syntyi yöllä 1:57 noin 50 minuutin ponnistamisen jälkeen. Heti syntymän jälkeen käännyin selälleni ja vauva nostettiin jalkojeni välistä rinnalleni sairaalakaavun alle. Niin pieni ja viaton, mutta aivan täydellinen poikavauva. Itkimme Samun kanssa onnesta samalla kun ihmettelimme tätä perheen uusinta tulokasta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten ihmeessä tämä elävä vauva on kaiken sen ajan ollut sisälläni ja vielä ihmeellisempää on, että työnsin sen juuri ulos kohdustani. Kuulostaa ehkä vähän omituiselta, mutta en voinut olla päivittelemättä sitä, miten yhtäkkiä sylissäni oli elävä vauva, joka oli minun omani.
Heti vauvan syntymän jälkeen alapäässäni puuhailtiin kaikenlaista. Olin saanut 2. asteen repeämän ja lääkäri kutsuttiin paikalle arvioimaan voisiko repeämän ommella samantien synnytyssalissa vai pitäisikö meidät siirtää. Ratkaiseva tekijä oli siinä, että repeämä ei yltänyt sulkijalihakseen saakka vaan jäi pintapuolisemmaksi. Itsestäni synnytys ei ollut tuntunut pitkältä, mutta lääkäri totesi, että synnytyksessä olisi pitänyt käyttää episiotomiaa, jotta oltaisiin vältytty repeämiltä. Kätilö puolusteli, että siihen ei koettu olleen tarvetta, koska synnytys eteni tasaisesti vaikkakin vähän hitaammin. Ompelua suoritti erikoistuva lääkäri ja paikalle kutsuttiin tueksi myös kokeneempi lääkäri. Istukka syntyi hetkeä myöhemmin ja sitten aloitettiin ompelu. Sain heti alkuun jotain kipulääkettä epiduraalin kautta, mutta koska ompelu kesti niin kauan, minulle jouduttiin lisäämään jotain vahvempaa kipulääkettä puolivälissä.
Jälkikäteen pohdin, että ompelu oli koko kokemuksessa inhottavampaa kuin itse synnyttäminen. Olin ommeltavana 2 tuntia, jonka aikana olin synnytyksen jäljiltä aivan poikki henkisesti ja fyysisesti. Minulla oli valtava nälkä ja jalkoja alkoi särkeä kun jouduin pitämään niitä ylhäällä telineissä koko ompelun ajan. Ompelun päätteeksi lääkäri arvioi minun menettäneen verta noin litran verran, mikä on suhteellisen paljon. Minulle määrättiin vielä verikokeita ja niiden perusteella suositeltiin rautainfuusiota sairaalassa, jotta saataisiin rautavarastot palautumaan. Sain myös uudelleen katetrin virtsaputkeen, jotta lääkkeet poistuisivat nopeammin elimistöstäni, koska olin saanut niitä niin paljon. Lopulta tuli valmista ja pääsimme siirtymään synnyttäneiden osastolle noin viiden aikaan aamulla. Espoon sairaalassa on mahdollisuus saada perhehuone, jollaisessa mekin yövyimme kolme yötä.
Imettäminen ja synnytyksestä palautuminen olivat alussa minulle todella haastavia. Repeämien lisäksi sain valtavia peräpukamia, jotka vaikeuttivat minkäänlaista istuvaa asentoa tai edes ylös nousemista. Rinnanpäät menivät rikki, maito ei lähtenyt nousemaan ja vauvan paino tippui 10%. Niinpä vauvalle annettiin luovutettua maitoa imetyksen tueksi ja hän sai myös ensimmäisinä päivinä kotona äidinmaidonkorviketta. Asiat kohenivat reilusti kun pääsimme kotiin sunnuntaina ja palautuminen alkoi sekä stressitasot laskivat.
Näin pari kuukautta synnytyksen jälkeen voin todeta, että olen täysin palautunut synnytyksestä enkä tiedä olisinko palautunut yhtä hyvin, jos väliliha olisi leikattu. Tai ainakin olen kuullut, että nykyisin välilihaa ei automaattisesti leikata juuri siitä syystä, että luonnollisesti tulleet repeämät paranevat nopeammin ja paremmin. Jälkitarkastuksessa reilu viikko sitten lääkäri totesi, että edes repeämästä tullutta arpeakaan ei juurikaan enää näy. Myöskään vatsalihaksissa ei tuntunut juuri minkäänlaista erkaumaa. Aika on myös tehnyt tehtävänsä ja synnytyksen pahimpia hetkiä tai kipua on todella vaikea yrittää muistaa. Synnytyskokemukseni oli siis erittäin vahvasti lääkitty, mutta sanoisin että myös osittain siksi se jäi mieleen niin positiivisena.
Äitiys on ollut haastavin vaihe elämässäni, mutta en vaihtaisi hetkeäkään. Arki on jännittävää vuoristorataa, jossa alamäet tuntuvat todella rankoilta, mutta huippukohdassa olen onnellisempi kuin koskaan. Vaikka poika on ollut maailmassa vasta pari kuukautta on vaikea muistaa millaista elämä oli ihan kahdestaan. Ja lapsettomuus tulee aina olemaan merkittävä osa elämäntarinaani, mutta nyt saan olla onnellinen siitä, että sunnuntaina pääsen viettämään ensimmäistä äitienpäivää tämän pienen pojan äitinä.
Rakkaudella, Venla
futuremrsw.com 