Lapsettomuus osa 4

Lapsettomuudesta puhutaan yhtenä elämän isoimmista kriiseistä. Kuten elämässä yleensäkin, joskus mennään ylämäkeä ja lapsettomuus ei tunnu niin isolta kriisiltä, mutta joskus taas alamäessä se tuntuu. Viime vuoden lopulla tuntui, että olin usein kriisissä lapsettomuushoitojen kanssa ja se söi todella paljon omia voimavaroja. Varautukaa siis ahdistuneeseen ja minun osaltani puhdistavaan vuodatukseen, jota voi olla raskas lukea. Lupaan, että seuraava teksti on hieman valoisampi.

Viimeksi kun päivitin kuulumisia hoidoistamme, olimme palanneet juuri häämatkalta. Silloin hoitomuotona oli edelleen ovulaatioinduktio ja lääkkeenä Menopur. Olemme jatkaneet edelleen samalla lääkkeellä, mutta pienemmällä annostuksella. Kuten kerroin aiemmin, ensimmäinen hoitokierto tammikuussa 2023 Menopur-lääkkeellä keskeytyi liian hyvän vasteen takia. Tällä tarkoitetaan siis sitä, että munasoluja kypsyikin tavallisen yhden tai kahden sijaan neljä. Lääkkeen todettiin kuitenkin olevan minulle sopiva, joten annosta pienennettiin 75 yksiköstä 50 yksikköön. Valitettavasti tässäkin kierrossa vaste oli liian hyvä ja ultraäänitutkimuksessa löytyi kolme kypsää munarakkulaa.

Toukokuussa emme päässeet hoitoihin, koska hoitoaikoja ei ollut saatavilla. Se turhautti ihan valtavasti, koska olimme juuri joutuneet pitämään tauon hoidoista häämatkan vuoksi. Seuraava hoitokierto aloitettiin siis kesäkuussa 37,5 yksiköllä Menopuria. Jouduin pistämään lääkettä jopa kaksi kertaa tavallista pidempään eli noin 14 päivää ennen kuin ultraäänessä näkyi hyvä vaste. Tässä kierrossa kolmannen ultraäänitutkimuksen jouduimme tekemään yksityisellä Oulun Felicitaksella, koska olimme silloin lähteneet jo kesälomalle Pohjois-Suomeen. Olin arvellut, että yksityisellä käyminen olisi kallista, mutta en todellakaan ollut varautunut henkisesti niin valtavaan laskuun. Pelkän ultraäänitutkimuksen loppusumma oli 222€! Verrattuna julkisen puolen poliklinikkamaksuun, joka on noin 41€, tuo summa on ihan naurettavan suuri. Tässä hoitokierrossa pääsimme kuitenkin ensimmäistä kertaa onnistuneeseen lopputulokseen lääkkeen annostuksen kanssa!

Meille tuli suurena yllätyksenä, että kesäkuun hoidoissa lääkäri mainitsi inseminaation yhtenä vaihtoehtona. Jos olette lukeneet edellisen aiheeseen liittyvän postaukseni, muistatte ehkä, että silloin lääkäri vakuutti meille että nämä yhteensä 6 ovulaatioinduktiota, jotka tehdään julkisessa terveydenhuollossa, lasketaan vain onnistuneista hoidoista. Onnistumisella tässä viitataan siis siihen, että hoitokierto suoritetaan alusta ihan loppuun saakka ja että sekä lääkkeen annostus että hoitovaste ovat hyvällä tasolla. Olin harmistunut, että tiedonanto ei selkeästi ollutkaan yhtenäistä vaan jokaisessa hoitokierrossa vastuussa oleva lääkäri teki päätöksen tilannekohtaisesti. Kun raskaus ei alkanutkaan kesäkuun lopussa, siirryimme taas uuteen ovulaatioinduktioon heinäkuussa. Uuden hoitokierron alkaessa lääkäri alkoi heti keskustelemaan inseminaation mahdollisuudesta. Laitoin vastaan ja sanoin, että edellinen hoitokierto oli vasta ensimmäinen onnistunut, mutta lääkärin mukaan nyt oli kyseessä jo 5 hoitokierto. Taustalla meillä oli siis kaksi epäonnistunutta kiertoa Letrozolia, yksi vain osittain onnistunut Gonal-F sekä kaksi epäonnistunutta Menopuria ja yksi onnistunut. Yhteensä siis 6 kiertoa eikä niistä mitenkään laskemalla saa viittä. Lääkäri päätti kuitenkin myös tällä kertaa toteuttaa ovulaatioinduktiohoidon ilman inseminaatiota.

Elokuussa pidimme taas kuukauden tauon, koska olimme juuri hoitojen aikaan Pariisissa. Sen jälkeen syyskuussa tehtiin hoidoissamme muutos, kun ovulaatioinduktioon liitettiin inseminaatio eli keinosiemennys. Inseminaatiossa mies käy antamassa etukäteen siemennestenäytteen, joka ”pestään” niin että jäljelle jää vain parhaimman laatuinen tavara. Kun munasolu on riittävän kypsä, pistetään kotona irrotuspiikki, joka sisältää raskaushormonia ja saa munasolun irtoamaan. Siitä 1-2 vuorokauden kuluttua käydään inseminaatiossa, jossa siemenneste laitetaan katetrilla suoraan kohtuun.

Toimenpide sinänsä ei ole hankala, mutta se tuntui todella pahalta. Osalle se ei satu ollenkaan, mutta osa tuntee ikävää kipua alavatsan alueella. Vaikka ruiskuttaminen teki kipeää, se ei ollut mitään verrattuna munanjohtimien aukiolotutkimukseen. Eniten minulle kuitenkin sattui instrumenttien kuten spekulan sisäänlaittaminen. Kyseessä saattaa olla diagnosoimaton vaginismi eli krooninen jännitys alapäässä. Se vaikeuttaa näitä tutkimuksia todella huomattavasti. Saimme kuitenkin inseminaation tehtyä puoliväkisin ja lähdimme odottavaisin ja helpottunein tunnelmin kotiin.

Muutama päivä ennen virallista raskaustestipäivää tunsin miten kuukautiskivut alkoivat jomottaa alavatsalla ja vähitellen ne levisivät alaselkään ja reisiin. Olin hirvittävän pettynyt, koska olin todella uskonut että tämä uusi hoitomuoto olisi meidän mahdollisuutemme. Tuntui niin epäreilulta, että kärsin yhtä aikaa sekä fyysistä että henkistä kipua. En ollut pitkään aikaan päästänyt itseäni uskomaan niin vahvasti. Päädyin taas vauva-foorumeille ja googlettamaan alkuraskauden oireita. Kuten arvata saattaa, se ei olisi kannattanut vaan siitä tuli vain entistä pahempi mieli.

Saimme jo syyskuussa päättää halusimmeko siirtyä ensimmäisen inseminaation jälkeen suoraan IVF-jonoon. Itse en ollut siihen vielä henkisesti valmis ja totesimme yhdessä, että antaisimme vielä toisen mahdollisuuden inseminaatiolle. Lokakuussa jouduimme pitämään jälleen yhden kuukauden verran taukoa, koska syysloma osui samaan aikaan hoitojen kanssa. Tästä kriiseilin tavallista enemmän ja melkein peruin koko matkan kunnes tajusin, että yksi kuukausi hoidoissa ei vaikuttaisi koko loppuelämään ihan sama mikä sen tulos olisi. Niimpä pääsimme antamaan ovulaatioinduktiolle viimeisen mahdollisuuden marraskuussa.

Menopurin pistäminen oli jo todella tuttua kuten myös kahdesti ultraäänitutkimuksessa käynti (ensimmäisen kerran noin kierron 10. päivä ja toisen kerran noin kierron 13. päivä). Näiden jälkeen saimme käskyn laittaa Ovitrelle-merkkinen irrotuspiikki ja inseminaatio-toimenpiteen aamuna Samu lähetettiin klinikalle antamaan näyte. Kuten viimeksikin, spekulan ja katetrin sisäänlaittaminen sattui ihan törkeän paljon. Olin edellisenä päivänä ultrakäynnillä pyytänyt lääkäriltä jotain avustusta krooniseen jännitykseen ja sain pettyä pahemman kerran. Pääasiassa lääkäri selaili tietokirjastoa vulvodyniaan (jota minulla ei ole) liittyen ja sanoi että voin koittaa kotona hieroa kipukohtia (joita minulla ei ole). Lopuksi hän kuitenkin totesi että ”no monella synnytys auttaa sitten lopulta”. Olisin voinut itkeä silkasta harmistuksesta.

Inseminaatio meni vielä huonommin kuin viimeksi ehkä osittain siksi että tiesin jo valmiiksi pelätä ja jännittää sitä. Se teki todella kipeää ja yhdessä välissä lääkäri kysyi että aloitetaanko ihan alusta. Kieltäydyin luovuttamasta vaikka huohotin kivusta ja kasvot olivat itkusta märät. Lääkäri muistutti ehkä hieman huolissaan, että hoitoa ei olisi pakko tehdä jos en halunnut. Lääkäri sai kuitenkin lopulta spekulan sen verran auki, että kohdunsuu tuli näkyviin ja katetri siemennesteineen saatiin laitettua sisään. Heti kun pääsimme pois vastaanotolta nenästäni alkoi vuotamaan ihan hillittömästi verta samalla kun itkin ahdistuksesta ja helpotuksesta.

Pari viikkoa myöhemmin tein sitten raskaustestin, joka näytti negatiivista. Tämä saattaa kuulostaa todella tyhmältä joidenkin mielestä, mutta osasin varautua siihen koska tunsin, että en ollut raskaana. Tiedän että jotkut eivät tunne mitään erityistä, mutta jostain syystä uskon, että tiedän sitten kun tilanne on erilainen. Nyt olo oli vain niin normaali. Ihan liian normaali ollakseni raskaana. Pettymys oli taas tavallista suurempi, koska olin luottanut kovasti inseminaation mahdollisuuksiin. Tuntuu myös pahalta ajatus, että nyt joudumme sitten IVF-hoitoihin, jotka ovat paljon raskaampia ja hankalampia. Hoitoihin on kuitenkin jono, joten seuraavan 4-5 kuukauden ajan hoidot ovat kokonaan tauolla ja keskitymme ihan muihin asioihin.

Ehkä tämän jälkeen pieni tauko tekeekin hyvää. Ovulaatioinduktiopolkumme oli tavanomaista pidempi, sillä meille tehtiin yhteensä 9 hoitokiertoa ja aikaa on kulunut hoitoihin ilmoittautumisesta jo 1 vuosi ja 7 kk. Kuten jo mainitsin, yleensä tätä hoitoa tehdään vain 6 kiertoa ja parhaimmillaan se kestää siis vain 6 kk. Pidempi tauko hoidoissa tekee siis hyvää, koska edellisenä vuonna meillä oli vain 4 kiertoa, joissa ei toteutettu hoitoa. On outoa totutella ajatukseen, että sitä elämän osa-aluetta ei tarvitse/voi ajatella nyt puoleen vuoteen. Ennustan kuitenkin tästä vuodesta onnellisempaa ja parempaa kuin edellisestä. Haluan keskittyä enemmän omaan hyvinvointiini ja nauttimiseen sen sijaan että tavoitteenani olisi vain selviytyä.

Toivotan jokaiselle ihanaa, rauhallista ja positiivista uutta vuotta 2024!

Rakkaudella, Venla