Lapsettomuus osa 5

Sisältövaroitus: Puhetta neuloista sekä aiheeseen liittyviä kuvia

Meidän lapsettomuustarinamme sai jatkoa tänä keväänä, kun saimme kutsun IVF-hoitoihin. Lopulta jonotusajan ennuste 5-6kk oli aika osuva ellei jopa lyhyempi. Olin varautunut siihen, että emme ehkä ehtisi toteuttaa hoitoa ennen lapsettomuusklinikan kesäsulkua, joka alkaa juhannuksesta. Saimme kuitenkin kutsun IVF-hoidon suunnittelukäynnille 3,5 kuukautta sen jälkeen kun olin ilmoittanut negatiivisen raskaustestin tuloksen klinikalle viimeisen ovulaatioinduktiohoitomme jälkeen. Siitä 1,5 kuukautta myöhemmin pääsimme aloittamaan meidän IVF-polkumme. Tässä postauksessa kerron omat kokemukseni siitä.

En ollut uskoa silmiäni, kun näin ilmoituksen että meille oli varattu aika suunnittelukäynnille jo maaliskuun lopulle. En halunnut turhaan innostua liian herkästi, joten laitoin hoitajalle vielä viestin perään, että onko nyt oikeasti jo meidän vuoro päästä hoitoihin. Sain hieman kryptisen vastauksen, että käynnillä suunnitellaan tulevaa IVF-hoitoa. Jäin siis odottamaan varovaisen innostuneesti josko meillä olisi mahdollisuus aloittaa hoidot odotettua aiemmin. Ennen lääkärikäyntiä luimme yhdessä puolisoni kanssa meille annetut materiaalit koskien IVF-hoitoja. En ollut tarkoituksella ottanut kunnolla selvää siitä, mistä hoito koostuu, mutta podcasteja kuuntelemalla ja muiden tarinoita netistä lukemalla minulla oli jo aika hyvä käsitys.

Niille lukijoille, jotka eivät tiedä mitä IVF-tarkoittaa, kerron lyhyen ja oman yksinkertaistetun kuvaukseni hoidoista. IVF tulee sanoista in vitro fertilisaatio ja monelle ehkä ymmärrettävämmin tarkoittaa siis koeputkihedelmöitystä. Koeputkihedelmöitys on lapsettomuushoidoista yleensä rankin ja eroaa aiemmista meille tehdyistä ovulaatioinduktiohoidoista siinä, että hoidoissa ei pyritä saamaan aikaan lääkkeellistä ovulaatiota ja sitä kautta luonnollista hedelmöittymistä vaan munasolut kerätään munasarjoista kehon ulkopuolelle ja hedelmöitetään yhdessä siemennestenäytteen kanssa alkioiksi biologin toimesta. Alkiot pakastetaan ja sieltä voidaan yksitellen (tai joskus kaksikin kerrallaan) istuttaa takaisin kohtuun toivoen, että se kiinnittyy ja jatkaa kehittymistä sikiöksi.

IVF toimii samalla kaavalla kuin ovulaatioinduktio siinä mielessä, että piikittämällä hormonia joka ilta pyritään kasvattamaan munarakkuloita munasarjoissa. IVF-hoidossa annokset ovat paljon suurempia ja yhden munarakkulan sijaan pyritään saamaan useita samalla kertaa. On useita syitä, miksi monet jännittävät koeputkihedelmöitystä, mutta suurimmat syyt ovat lienee hormonipiikkien pistäminen itse kotona ja paljon pelätty munasolupunktio. Kuten ihana ystäväni minua jo etukäteen rauhoitteli, meille piikkien pistäminen osoittautui tutuksi ja helpoksi hommaksi, koska meillä oli siitä niin paljon kokemusta aiemmista hoidoista. Punktio oli se osuus, mitä kuitenkin pelkäsin eniten. Mutta palataan siihen kohta.

Suunnittelukäynnillä lääkäri teki minulle sisäisen ultraäänitutkimuksen ja määräsi meille molemmille kattavat verikokeet. Vasemmassa munasarjassa näkyi pieni kysta, mutta lääkäri sanoi että se häviäisi varmaan itsestään eikä ollut este hoidolle. Lääkäri kävi vielä läpi hoidon kulun ja kustannukset. Koska kuukautiseni olivat määrä alkaa noin viikon päästä, lääkäri sanoi että emme mahtuisi enää seuraavaan hoitoon vaan saamme ilmoittautua vasta huhtikuun kierrosta. Otin uutisen vastaan ihan tyytyväisenä, koska en ollut varma olisinko ollut henkisesti valmis aloittamaan hoitoa niin pian. Kuten suurimmalle osalle muistakin IVF-potilaista, meidän hoito oli tarkoitus toteuttaa lyhyellä kaavalla. En osaa kertoa syitä millä perusteella lääkäri valitsee lyhyen ja pitkän kaavan välillä, mutta luulen että meidän kohdallamme lyhyt kaava valikoitui siksi, että lääke ja elimistön vastaanottokyky olivat tuttuja entuudestaan ovulaatioinduktiohoidoista.

Lääkäri sanoi, että osa verikokeista pitäisi käydä tekemässä mahdollisimman pian ja osa sitten vasta kun on ilmoittauduttu hoitoon, jotta niiden tulos olisi mahdollisimman tuore. Kävin verikokeessa viikkoa myöhemmin heti pääsiäisen jälkeen ja myöhemmin kävi ilmi että hoitaja olikin ottanut verta riittävästi kaikkiin lääkärin määräämiin kokeisiin. Ei siis yhtään ihme, että tuntui kuin neula olisi ollut käsivarressa ikuisuuden! Näin että verta oli otettu ainakin 3 pullollista ja tajunta alkoi jo hämärtää, kun jännitin niin kovasti. Vaikka näitä on tehty jo todella monta, odotan verikoetta kauhulla joka kerta. Oli kuitenkin kiva nähdä parin päivän kuluttua kun testituloksia alkoi tipahdella Maisaan (HUS:in sähköinen potilastietojärjestelmä). Sain ensimmäistä kertaa selville veriryhmäni ja pystyin myös vertaamaan uusia tuloksia aiempiin.

Huhtikuun kuukautiskierto venyi 36 päiväiseksi ja pääsimme aloittamaan pistokset vasta noin viikko vapun jälkeen. Ilmoittauduimme hoitoihin netissä ja saimme ohjeet aloittaa pistokset kierron kolmantena päivänä kuten aiemmissakin hoitokierroissa. Lääke oli minulle entuudestaan tuttu Gonal-F, joka oli vaihdettu ovulaatioinduktiohoidoissa Menopur-lääkkeeseen, koska kohdun seinämä ei paksuuntunut samaa tahtia kuin munarakkula kasvoi. IVF-hoidoissa se oli kuitenkin toissijaista, joten saimme reseptin Gonal-F:lle. Joka ilta laitoin lääkettä 150 yksikköä, mikä oli ainakin tuplat siitä, mitä ovulaatioinduktiohoidoissa oli määrätty. (Jokaisen annostus on muuten yksilöllinen ja esimerkiksi potilaan elopaino vaikuttaa annostukseen.) Aloin tuntea lääkkeen vaikutukset jo neljäntenä pistospäivänä. Olo oli turpea ja koin lievää pahoinvointia. Päätin heti maanantaiaamuna laittaa hoitajalle viestin, että ovatko tuntemukset normaaleja näin alkuvaiheessa. Pahoinvointi ja kivut otetaan IVF-hoidoissa yleensä normaalia vakavammin, koska suurien lääkeannostusten myötä hyperstimulaatio-oireyhtymän riski kasvaa. Hyperstimulaatio on koeputkihedelmöityshoitojen vakavin komplikaatio, koska vaikeana se on jopa hengenvaarallinen.

Maanantaina aloitimme myös toisen lääkkeen pistämisen yhtä aikaa Gonal-F:n päälle. Kyseessä oli ns. jarrulääke Ganirelix, jonka tarkoituksena oli estää ennenaikainen ovulaatio, joka saattaisi tulla munasarjojen stimulaation seurauksena itsestään. Ganirelix selkeästi pahensi oireitani sen lisäksi, että sen pistäminen oli kivuliaampaa. Neula oli huomattavasti paksumpi, sitä oli vaikea saada ihosta läpi ja lääke kirveli ihon alla niin että se toi kyyneleet silmiin. Olin tiistaina aamulla todella pahoinvoiva ja olo oli turvonnut. Sain kuitenkin hoitajalta vastauksen edellisen päivän viestiini, että lääkäri halusi ultrata minut suunniteltua perjantaita aiemmin heti seuraavana päivänä. Töissä olo oli kuin sisälläni riippuisi valtava raskas keilapallo ja vaapuin paikasta toiseen.

Keskiviikkon ultraäänitutkimuksessa lääkäri löysi oikealta puolelta 11 kasvavaa munarakkulaa ja vasemmalta 6. Jokainen niistä oli täynnä nestettä, joten ei yhtään ihme että olo oli kuin valaalla. Huomasin myös että alavatsani oli turvonnut ja erityisesti iltaa kohden pinkeä ja kova. Lääkäri arvioi, että voisimme jatkaa samaa kaavaa ja olla valmiita munasolukeräykseen maanantaina. Niimpä perjantain seurantakäynti peruttiin ja munasolupunktio varattiin maanantaille. Se oli helpotus, koska oli helpompi suunnitella menoja ja ilmoittaa heti esihenkilölle, että olisin pois töistä kaksi päivää. Viikonlopulle minulla oli kuitenkin jo pitkään suunnitteilla olleita menoja. Järjestimme rakkaalle ystävälleni Vera-Sofialle polttarit!

Vielä muutama päivä ennen pohdin vakavasti jättäytymistä viikonlopun meiningeistä, mutta olin odottanut kovasti että pääsisin näkemään Veran pitkästä aikaa ja tiesin, että meille molemmille olisi tärkeää että olisin mukana. Polttarit järjestettiin Jyväskylässä ja matkustin sinne yksin junalla jo perjantai-iltana. Laitoin hotellihuoneessa viimeiset annostukset Gonal-F:ää ja Ganirelixiä ennen nukkumaanmenoa. Lääkäri varoitteli etukäteen osallistumasta mihinkään liian aktiiviseen ja koska meidän oli määrä laittaa irrotuspiikki vielä lauantaina illalla ennalta määrättyyn aikaan, päädyimme yhdessä Samun kanssa sellaiseen ratkaisuun, että tulisimme kuitenkin lauantaiyöksi takaisin Helsinkiin. Ihana uhrautuvainen kumppanini ajoi lauantaina Helsingistä Jyväskylään ihan vain hakeakseen minut takaisin Helsinkiin. Lauantai meni ihan täydellisesti ja pääsimme puuhaamaan yhdessä kaikenlaista kivaa. Otin rauhallisesti, koska liiallinen rehkiminen alkoi pyörryttää ja oksettaa. Välillä alavatsaa vihloi ja tuntui kuin rakko olisi aivan kipeäksi asti täynnä. Turvotus oli kuitenkin inhottavin oire, koska alaosassa kaikki alushousuja myöten puristi tukalasti.

Irrotuspiikki oli entuudestaan tuttu Ovitrelle. Siitä ei tullut sen kummempia oireita, mutta ei se kuitenkaan helpottanut oloani. Sunnuntain sain ottaa rauhallisesti ja levätä. Lääkäri oli suositellut jonkin verran kävelyä vaikka se tuntuisikin tukalalta, koska näillä lääkkeillä oli myös taipumusta aiheuttaa ummetusta. Kävimme perheeni kanssa piknikillä ja nautimme hyvästä säästä Suomenlinnassa. En osannut jännittää seuraavan päivän munasolupunktiota juuri ollenkaan. Ehkäpä oloni oli jo sen verran ikävä, että en malttanut odottaa että hoito saataisiin alta pois ja olo palautuisi normaaliksi.

Sitten koitti punktiopäivä. Heräsin aamulla ohjeiden mukaisesti kuudelta syömään ja ottamaan särkylääkkeen ja jatkoin sen jälkeen vielä unia seitsemään asti. Syöminen oli siis kielletty 6.15 jälkeen, mutta en halunnut olla täysin syömättä ettei tulisi huono olo. Saavuimme klinikalle 7.45 ja menimme istumaan pieneen odotusaulaan, joka oli täynnä punktiota odottavia naisia ja heidän kumppaneitaan. Me olimme vuorossa viidentenä. Kahdeksan maissa naisia kutsuttiin yksitellen seurantahuoneeseen tipan asentamiseen ja esilääkkeen ottamiseen. Seurantahuoneeseen eivät puolisot saaneet tulla, joten jouduin menemään yksin. Kun minut kutsuttiin aloin jo pukkaamaan kyyneleitä. Tähän vaiheeseen asti olin ollut todella rento ja hyväntuulinen, mutta kun tuli aika ryhtyä tositoimiin aloin pillittämään siinä aulassa kaikkien edessä. Hoitaja vei minut istumaan tuoliin, joka oli numeroitu 5:lla ja rauhoitteli kun pyytelin anteeksi ja vuodatin kyyneleitä samalla. Ensin tarkistettiin henkilöllisyys ja sitten hoitaja toi kaksi pilleriä ja vesilasin. Toinen pillereistä oli rauhoittava esilääke, joka annettiin heti alkuun, jotta se ehtisi vaikuttaa jo ennen kanyylin laittoa, koska pelkäsin sitä niin kovasti. Toinen pilleri oli pahoinvointilääke, jonka sain extrana, koska sanoin heti alussa hoitajalle, että minua oksettaa. Minulla oli ollut pahoinvoiva olo jo viikon ajan, joten minulle se ei ollut mitenkään erityistä, mutta munasolupunktion yhteydessä olevat lääkkeet saattaisivat pahentaa sitä entisestään, joten sain heti lääkettä auttamaan siihen.

Olin saanut rauhoittua itsekseni puolisen tuntia, jotta esilääke alkaisi vaikuttaa, kun hoitaja tuli ilmoittamaan että oli kanyylin vuoro. No tietysti vesihanat aukesivat taas ja tärisin kauhusta kun tiesin mitä oli tulossa. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta ja se tuntui todella pahalta. Neulan tunne oli vieras ja kipua tuntui kämmenselässä enemmän kuin verikoetta otettaessa käsivarressa. Hoitaja kutsui jopa apuun toisen hoitajan, joka piti kättäni paikallaan ja silitti minua samalla kun itkin vuolaasti ja uikutin. Ihan kuin pikkulapsi. Kun tippa oli saatu paikalleen sain nesteytystä sen kautta suoraan suoneen. Kuuntelin samalla musiikkia korvanapeista ja yritin rauhoittua. Hetken kuluttua sain luvan kompuroida takaisin odotusaulan puolelle hieman huumeissani ja erittäin häpeissäni nolosta purkauksestani. Nauroinkin Samulle, että olin siellä kuin mikäkin draamakuningatar kun minulle laitettiin tippaa. Saimme odotella yhdessä noin puoli tuntia kunnes minut ohjeistettiin käymään vessassa ja melkein heti perään meidät kutsuttiin toimenpidehuoneeseen noin klo 10.00.

Tässä vaiheessa jännitys oli taas kadonnut kuin tuhka tuuleen. Pienissä huumepäissäni jopa naureskelin kaikenlaisille asioille odotellessamme. Toimenpidehuoneessa minut ohjattiin ensin luukulle todistamaan henkilöllisyyteni ja sitten sain ohjeet riisuutua vyötäröstä alaspäin. Huone oli hämärä ja täynnä porukkaa ja huomasin miten jännitys alkoi taas kerääntyä. Istuin penkkiin, nestetippa vaihdettiin kipulääkkeeseen ja toimenpidettä tekevä lääkäri jutteli mukavia samalla kun nostin jalat telineille ja hoitaja laittoi ne kiinni tarralla. Siinä vaiheessa se iski. Paniikkikohtaus. Mielessäni ajattelin että ”kohta se tekee sen ja se sattuu enkä voi estää sitä”. Muistan etäisesti että hoin uudestaan ja uudestaan ”ei, ei, ei, älä vielä, en halua”. Jossain vaiheessa aloin taas itkemään vuolaasti. Ihan kuin olisin ollut kaukana tunnelin päässä kuulin kuinka hoitajat yrittivät jutella ja saada mieleni pois tilanteesta. Muistan että joku kysyi ”mitä aiotte syödä tänään” tai ”mitä teitte viikonloppuna”. En pystynyt vastaamaan yhteenkään kysymykseen, koska olin aivan pakokauhun vallassa.

Lääkäri sai kuitenkin yhdessä hoitajien kanssa minut sen verran rauhalliseksi että ehdin pyytää että lääkäri kertoisi hitaasti ja vaihe vaiheelta mitä tekee. Ultraäänisauva sattui samalla tavalla kuin se aina sattuu, kun se laitetaan. Seuraavaksi lääkäri ilmoitti laittavansa puudutusaineen oikealle puolelle ja samalla syöksyin taas paniikin syövereihin. Neula sattui ja kunnolla. Hoitaja lisäsi toisen annoksen kipulääkettä tipan kautta, koska valitin kipua. Kun lääkäri alkoi punktioimaan oikeaa puolta aloin huutamaan. Ihan täysin keuhkoin huusin ”AU, AU, AIJJAI, EI”. Neula sattui todella, todella paljon. Yritin täysin tiedostamattani rimpuilla kauemmas kun hoitajat pitivät minusta kiinni ja yrittivät rauhoitella. En tiennyt miten pääsisin pois tilanteesta, koska olin sokean pakokauhun vallassa. Onneksi iki-ihana lääkäri oli todella fiksu ja sanoi napakasti ”jos et nyt pysy paikoillasi, niin minun on pakko lopettaa kokonaan, koska on liian iso riski että osun väärään paikkaan ja käy todella huonosti”. Se tuntui aivan siltä, kuin olisin ollut hukkumassa ja joku olisi nostanut minut takaisin pinnalle. Tiedostin paremmin ympäristöni, uikutin kipua ja itkin itkemistäni, mutta pysyin paikallani. Hoitaja laittoi jo kolmannen annoksen kipulääkettä. Lopulta oikea puoli saatiin valmiiksi ja lääkäri otti neulan hetkeksi pois.

Seuraavaksi oli vasemman puolen vuoro. Ensin lääkäri laittoi puudutetta ja odotin kivun iskevän. Sitä ei kuitenkaan tullut. Lääkärikin kysyi, että menikö se todellakin noin helposti. Punktioneulakaan ei tuntunut niin pahalta enää, paniikkikohtaus oli ohi ja keräys oli nopeasti suoritettu loppuun. Olin punktion jälkeen niin uupunut, että en muista juuri mitään mitä tapahtui sen jälkeen. Lääkkeitä olin saanut jo niin paljon, että en pystynyt itse kävelemään tai edes seisomaan. Minut istutettiin pyörätuoliin ja kärrättiin pois. Toimenpide kestää normaalisti 15-20 minuuttia, mutta meillä oli mennyt reilu puoli tuntia. En muista sitäkään, että miten pääsin seurantahuoneessa nojatuoliin tai miten sain vaatteet takaisin päälle. Heräsin yli tunti myöhemmin siihen, että minulla oli tyyny niskan alla ja viltti päällä. Nojatuolit olivat sellaisia kallistuvia niin, että niissä pystyi helposti myös nukkumaan. Olin todella tokkurainen ja kipeä.

Noin 12.45 olin valmis lähtemään. Hoitaja oli ottanut kanyylin pois ja käynyt kanssani läpi hoito-ohjeita. Sain tietää että 21 munarakkulasta, 9:ssä oli ollut munasolu, mutta niistä yksi ei ollut ollut kypsä. Siispä munasolukeräyksen saldo oli 8 kypsää munasolua. Se oli paljon vähemmän kuin olin kuvitellut, mutta ihan hyvä saldo hedelmöitystä varten. Kotiin päästyämme nukuin vielä 1,5 tuntia lisää. Olin saanut ohjeen ottaa tarvittaessa kipulääkettä, jota jouduin syömään vielä pari päivää sen jälkeen. Sairauslomaa myönnettiin 2 päivää, mutta onneksi minulle sattui keskiviikolle vielä vapaapäivä, sillä en olisi ollut vielä työkuntoinen. Arviolta meni noin viikko, että olo alkoi olla normaali.

Kokonaisuudessaan IVF-hoito oli todella raskas ja kivulias. En halua pelotella ketään, sillä kaikken kokemus on erilainen. Toivotaan nyt, että hoidolla on toivottu lopputulos. Jatkan tarinaamme seuraavassa blogipostauksessa, sillä tämä alkaa olemaan jo ylipitkä. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti!

Rakkaudella, Venla