Ja niin koitti päivä 517… Kesä alkaa olla ohi ja se tarkoittaa myös sitä, että meidän lapsettomuushoidot vihdoin etenee. Mitään konkreettista ei ole vielä tapahtunut muutamaa verikoetta lukuunottamatta, mutta pieniä askelia on otettu eteenpäin. Kertaan lyhyesti tutkimukset mitä minulle on tehty ja mitä edellisellä lääkärikäynnillä puhuttiin. Sitten keskityn enemmän omiin tuntemuksiin lapsettomuuden taustalla.
Kävimme HUSin lisääntymislääketieteen yksikössä eli tutummin Tilkan Viuhkassa ensikäynnillä 24.8. eli neljä kuukautta lähetteen laittamisen jälkeen. Tiesimme odottaa pitkää jonotusaikaa, koska lääkäri mainitsi edellisellä käynnillä sanan ”kesäsulku”. Kesän aikana meillä on onneksi ollut paljon muuta ajateltavaa, joten aika on mennyt yllättävän nopeasti. Nyt kun syksy on saapumassa, minulla on odottavainen olo ja uskon että ajankulku hidastuu. Toisaalta olo on toiveikkaampi ja positiivisempi, koska jotain vihdoin tapahtuu.
Kertaan lyhyesti vielä tutkimukset, joita minulle on tehty. Selitän asiat minun näkemykseni ja vajavaisen tietämykseni mukaan, joten pahoittelen jo etukäteen asiavirheitä. Lääkäreiden selitykset tutkimustilanteissa ovat oman kokemukseni mukaan usein melko epäselviä tai ympäripyöreitä, joten olen pitkälti Googlen varassa tutkimusten syytä ja tuloksia selvitettäessä. Kommenteissa saa huomauttaa, jos olen selityksissäni ihan väärässä.
Ihan ensimmäisellä lääkärikäynnillä helmikuussa minut määrättiin verikokeisiin, jossa tutkittiin ns. perusverenkuva, josta näkee usein hyvän katsauksen perusterveydestä. Kun huhtikuussa toisen lääkärikäynnin jälkeen lähete lapsettomuustutkimuksiin hyväksyttiin, sieltä tuli pyyntö käydä taas verikokeissa, joissa tutkittaisiin tällä kertaa lapsettomuuteen liittyvien hormonien toimintaa kuten esimerkiksi FSH, LH ja AMH. Nämä tällä kertaa tutkittavana olleet arvot kertovat pääasiassa munasarjojen, mutta myös kilpirauhasen toiminnasta (tyreotropiini). Nyt viimeisimmällä lääkärikäynnillä sain tehtäväkseni käydä jälleen kerran verikokeissa. Tällä kertaa tutkittiin testosteronin ja muutaman muun hormonin määrää elimistössä, jotta voidaan rajata pois mahdollisuus PCOS:ään eli suomalaisittain munasarjojen monirakkulaoireyhtymään.
Näiden verikokeiden lisäksi olen ensimmäisellä laboratoriokäynnillä antanut virtsanäytteen ja viimeisimmällä lääkärikäynnillä minulta otettin HPV- ja klamydia-näyte. Toukokuussa Samukin kävi antamassa omat näytteensä tutkimuksia varten. Mieheltä tutkitaan ennen Tilkan Viuhkan ensikäyntiä perusverenkuva ja spermanäyte. Molemmilla meillä tutkimustulokset kaikista ovat olleet normaalit. Samalla kun tämä on hyvä uutinen, se on myös turhauttavaa koska diagnoosina on edelleen määrittämätön hedelmättömyys.
Ensikäynnillä sain vihdoin kauan odottamani ultraäänitutkimuksen kohdusta ja munasarjoista. Kaikki oli siellä normaalisti ja lääkäri oli oikein tyytyväinen. Ultraäänen avulla pystytään rajaamaan pois mahdollisuudet kystista munasarjoissa sekä myoomat kohdussa, jotka voivat vaikeuttaa raskautumista. Kuten aina lääketieteessä, mikään ei tietenkään ole varmaa, mutta lääkärin mukaan on todennäköistä, että minulla ei ole PCO-syndroomaa. Lääkärimme antoi jo heikon positiivisen ennusteen, että kaikista kevyimmät lapsettomuushoidot pitäisivät tehota meidän tapauksessa. Kevyillä hoidoilla tarkoitetaan lisääntymislääketieteessä hormonilääkitystä, jolla saadaan ovulaatio tulemaan ajallaan. Seuraava tulossa oleva lääkäriaika ja tutkimus ennen sitä on kuitenkin munanjohtimien aukiolotutkimus uuden kierron 5.-10. päivänä, joten jäämme odottamaan sitä.
Kuten jo aiemmin olen maininnut ja rivien välistä voi lukea; odottaminen on pahinta. Odotuksen aiheuttaman turhautuneisuuden käsittely on vienyt oman aikansa, mutta hetkellisiä kiukunpuuskia lukuunottamatta olen oppinut sietämään sitä. Välillä siedän sitä jopa niin hyvin, että pohdin olenko riittävän halukas äidiksi jos en itke lapsettomuuttani joka päivä. Tiedän että se kuulostaa typerältä, mutta joskus on vain sellainen olo, että en osaa kärsiä samalla tavalla kuin muut vanhemmat, jotka ovat kokeneet lapsettomuutta. En luultavasti osaa sanoittaa tätä tunnetta riittävän selkeästi, mutta yksinkertaistaisin sen näin: en ole unohtanut että haluan lapsen, jota en voi saada. Olen vain oppinut sietämään sitä kipua ja laittamaan sen syrjään.
Lopetin tekemästä raskaustestejä jo aikoja sitten, koska en halunnut pettyä joka kuukausi. Sekin on helpottanut oloani, koska tiedän, että vauva ilmoittaa tulostaan lopulta tavalla tai toisella, vaikka en jatkuvasti itse sitä testaisikaan. Toisaalta se on samalla vienyt vauvaintoni mennessään. Se on myös yksi syy siihen, että koen etten ole ansainnut lasta jos en pakonomaisesti haaveile siitä joka päivä tai edes joka viikko. Yritän pitää itseni kiireisenä ja puuhailla kaikkea muuta. Tulevaisuutta en mielelläni ajattele ollenkaan, koska siihen liittyy aikakäsitteitä joiden mukana tulee ajatus: ”Entä jos olenkin silloin raskaana? Tai vielä pahempaa: entä jos en ole?”
Stressistä voisin (ja taidankin) kirjoittaa ihan oman postauksensa. Mutta juuri nyt en aio sanoa siitä mitään. Stressiä on vain liian monenlaista ja tällä hetkellä käsittelen sitä parhaiten niin, että en ajattele koko asiaa.
Toistaiseksi olen osannut olla onnellinen muiden puolesta, jotka ovat raskaana tai saaneet vasta pienen lapsen. Alussa olin paljon vihaisempi kuin nykyään ja purin sitä poloiseen puolisooni. Nykyään kun näen tai kuulen vauvailmoituksen vatsaani putoaa raskas kivi, joka vähitellen nousee kun järki saa sydämen kiinni ja ymmärrän, että muiden onni ei ole minulta pois ja oikeasti haluaisinkin että kaikki saisivat vauvoja, jos vain haluavat. Siltikin jos sanoisin että en ole katkera tai kateellinen, valehtelisin.
Rakkaudella, Venla
futuremrsw.com 
❤
TykkääTykkää