Lapsettomuus osa 1

Tuntuu oudolta kirjoittaa tätä blogitekstiä vihdoin tänne blogiin. Mutta koska huomenna on äitienpäivä ja tunteet ovat pinnassa, päätin että on aika jakaa omia kokemuksiani ”äitiydestä”. Saimme tiedon, että viime viikolla lähetteemme on hyväksytty naistentautien klinikalle. Kärsimme siis virallisesti tahattomasta lapsettomuudesta. Minusta tuntuu, että itse olen hyväksynyt sen jo kauan sitten kun huomasin, että oma elimistöni ei toimi niinkuin sen pitäisi, jotta voisimme saada lapsia. Silti on jollain tapaa masentavaa ja surullista, kun joku ulkopuolinen toteaa sen ääneen.

Kaikki alkoi heti meidän häiden jälkeen, kun aloimme tosissamme keskustella vauva-asioista Samun kanssa. Olihan meillä ollut puhetta siitä jo aiemmin, mutta se tuntui silloin kaukaiselta ajatukselta ja kaikki ajatukseni olivat silloin hääsuunnittelussa. Häiden jälkeen keskustellessamme muistan olleeni jopa peloissani ajatuksesta, että siitä hetkestä 9-10 kk myöhemmin meillä olisi vauva. Olen koko ikäni suunnitellut kaiken aina etukäteen ja luulin halunneeni lasta mahdollisimman nuorena. Lopulta kun päätöksenteon hetki oli käsillä, huomasin pelkääväni. Mietin silloin onko tunteeni normaali ja haluanko silti lasta kovasti vaikka samalla pelkäänkin? Pelkäävätkö muutkin ajatusta siitä, että nyt laitetaan perhe alulle ja hankitaan vauva? Pitäisikö kuitenkin odottaa kunnes pelko häviää ja tilalle tulee pelkästään innostusta?

Keskustelin asiasta muutaman läheisen kanssa ja onneksi vaistoni sanoi, että minulla ei ole kiire. Vaikka ajatuksissani vastustin sitä, että lykkään lasten hankkimista vielä pidemmälle, en halunnut lähteä siihen lähes kauhunsekaisin tuntein. Teimme siis syksyllä 2020 päätöksen odottaa. Olimme juuri ostaneet oman asunnon ja mietimme, että ehkä keväällä vauvan yrittäminen voisi olla ajankohtaisempaa kun tietäisimme, että pienokaisella olisi valmis koti johon tulla. Kumpikaan ei halunnut yrittää mahduttaa vauvaa ja kaikkia sen tarvikkeita meidän pieneen vuokrayksiöömme, jossa asuimme sillä hetkellä.

Miten sitten huomasin haluavani lasta tosissaan? Pelko muuttui vähitellen pohjattomaksi kiinnostukseksi vauvoista. En ollut edelleenkään innoissani hankkimassa omaa lasta vaan halusin vain tietää aiheesta kaiken. Selasin tuntikausia Pinterestin vauva- ja perheaiheisia ideoita ja imin tietoa itseeni. Samalla kyselin kokeneemmilta perheellisiltä tutuilta kaikenlaista vauvoista, kasvatuksesta ja raskausajasta. Erityisesti kaikki raskaana olevat tuttavat olivat kiinnostavia ja olisin voinut tentata heitä loputtomiin kaikesta aiheeseen liittyvästä. Ajatus omasta vauvamasusta ja pienestä nyytistä olikin yhtäkkiä houkutteleva.

Niimpä maaliskuussa 2021 teimme rohkean päätöksen alkaa yrittämään oikeasti ja jätin hormonaalisen ehkäisyn kokonaan pois. Aloitin myös syömään foolihappoa, jota suositellaan kaikille raskautta suunnitteleville. Kuten lähes kaikki muutkin ensikertalaiset luulin tulevani raskaaksi ensimmäisestä kierrosta. Juu sanotaanhan sitä, että hormonaalisen ehkäisyn käytön jälkeen menee 3-4 kk että kierto normalisoituu, mutta eihän se koske minua. Vai mitä? Tilastojen mukaan suurin osa pareista tulee raskaaksi 3 ensimmäisen kuukauden aikana kuitenkin. Niimpä tilanne päättyi luonnollisesti siihen, että ensimmäinen negatiivinen raskaustesti oli valtava pettymys. ”Joudun odottamaan kokonaisen kuukauden seuraavaa!? Ei ole reilua!” En tiedä miksi oletin ihmeitä ensimmäisellä kerralla. Henkisesti olin kuitenkin ihan rikki tästä vastoinkäymisestä. Ja tätä seurasikin seuraavan kuukauden epäonnistuminen. Ja sitä seuraava. Ja taas seuraava.

Vuosi 2021 oli Vauvojen Vuosi. Kaikki olivat raskaana. Ihan kaikki. En tiedä johtuuko se siitä, että olin enemmän herkistynyt tällaisille uutisille ja sisällölle Instagramissa vai yksinkertaisesti siitä, että olen itse tullut siihen ikään, että omat ikätoverini alkavat lisääntyä. Joka tapauksessa jokainen vauvauutinen oli kuin veitsi haavassa. Tästä aiheesta minulla on paljon ajatuksia, joita ajattelin jakaa jossain toisessa blogipostauksesta. Haluan vain tehdä tässä selväksi sen, että on mahdollista olla yhtä aikaa onnellinen toisen puolesta ja surullinen omasta puolestaan. Ja samalla kun ei ole oma vikani, että en voi tulla raskaaksi, ei se ole kenenkään muun vika, että he ovat raskaana kun minä en ole.

Kuten alussa jo vihjasin, meidän lapsettomuusongelmat näyttävät johtuvan minun elimistöni kyvyttömyydestä. Aloin seurata kiertoani kunnolla jo melkein heti alusta asti, kun lopetin ehkäisyn. Huomasin, ettei se ollut ihan säännöllinen ja kesällä alkoi jopa kaksi kuukautta kestänyt kiertojakso. Vuoden vaihteessa 2021 kiertoni oli aivan sekaisin ja lopulta meni 4 kk ilman ovulaatiota tai oikeita kuukautisia. Jouluna päätin, että on aika hakeutua tutkimuksiin. Lapsettomuutta ei yleensä tutkita ennen kuin takana on yrittämistä ”luomuna” vuoden verran. Hakeuduin tutkimuksiin kuitenkin ensisijaisesti erittäin epäsäännöllisen kuukautiskierron vuoksi. Sain ensimmäisen ajan lääkärille 2.2.2022 ja sitten vain odoteltiin.

Ensimmäinen lääkärikäynti oli valtava pettymys. Lääkärillä ei ollutkaan mitään valaisevaa sanottavaa asiaan. Hän teki perustutkimuksen mutta ei ultrannut tai tehnyt mitään jatkotoimenpiteitä. Lääkärin mukaan lapsen yrittäminen vielä parin kuukauden ajan johtaisi kuitenkin lopulta lapsettomuustutkimuksiin, jonne pääsee vasta kun vuosi yrittämistä on takana. Hän sanoi e-pillereiden olevan ratkaisu ongelmaani, koska ne olisivat tehneet kuukautiskierrostani taas säännöllisen, mutta tietenkään ne eivät olleet vaihtoehto koska haluamme tulla raskaaksi. Sain pyynnön käydä laboratoriossa antamassa näytteet, mutta sitten asia jäikin siihen. Soitin lääkäriin uudelleen maaliskuussa saadakseni lähetteen lapsettomuustutkimuksiin ja saimme ajan vasta 27.4.2022. Olin taas odottanut tältä lääkärikäynniltä liikoja. Luulin, että saisimme jo reseptin tai jotain, mutta lääkäri kysyi vain muutaman kysymyksen minulta ja Samulta ja laittoi lähetteen naistentautien klinikalle.

En tiedä kumpi on pahempaa: elää limbossa jossa kuukautisia, ovulaatiota tai positiivista raskaustestiä ei tule vai se, että kuukautiset tulevat ja menevät joka kuukausi ilman näkyvää syytä. Joka tapauksessa tuntuu epäreilulta, että me olemme joutuneet tähän tilanteeseen. Lopputulema on nyt se, että me odotamme kutsua klinikalle, jossa varsinaiset tutkimukset vasta alkavat. Luulen, että ajan saamme vasta kesälle jos silloinkaan. Meille vihjattiin myös jostain kesäsulusta, jonka vuoksi saatamme saada ajan vasta syksylle. Odottaminen on pahinta, koska tiedän, että en voi tällä hetkellä tulla raskaaksi ilman apua. Ja muuta me emme nyt voi tehdä kuin odottaa.

Rakkaudella, Venla