Motivaatiopommi

Lauantaina 22. syyskuuta ylitin itseni ja juoksin 10 kilometrin lenkin Oulun juoksu -tapahtumassa. Aloitin treenaamisen 24. huhtikuuta ja viidessä kuukaudessa saavutin tavoitteeni. Kun isosiskoni Noora haastoi minut ja siskoni Milkan tähän haasteeseen uutena vuotena, vaikka otinkin haasteen vastaan, en olisi voinut kuvitellakaan pystyväni sellaiseen suoritukseen. Olen aina ollut parempi lyhyen matkan juoksussa, sillä olen nopea jaloistani, mutta minulla on heikko fyysinen kestävyys. Pidän siis juoksemisesta, mutta suorastaan vihaan pitkän matkan juoksemista. Minulle itsellenikin oli siis todellinen yllätys, että suostuin haasteeseen ja jopa selviydyin siitä. Nyt pari päivää juoksun jälkeen, kun vihdoin tajuan että se tuli todella tehtyä, muistelen tähän johtanutta matkaa ja pohdin motivaatiota suoritukseni taustalla.

Uskoisin olevani hyvin päättäväinen ihminen, kunhan vain motivaatiota riittää. Pystyn kestämään rankempiakin treenejä, jos vain uskon että lopputulos on kaiken sen kivun ja hikoilun arvoinen. Ja olen sitä mieltä, että kuka tahansa pystyy löytämään itsestään sen puolen, joka haluaa venyttää kestokyvyn rajaa joka kerta hieman pidemmälle. Tulosten saavuttamisessahan on kyse pelkästään motivaatiosta. Oli kyse sitten ahkerasta opiskelusta kouluun pääsemiseksi, työnteosta palkan ansaitsemiseksi tai treenaamisesta laihtumiseksi tai vain saavuttaakseen paremman kunnon.

Motivaationi tähän juoksu-urakkaan lähti siitä, että en suostunut luovuttamaan jo heti haasteen saatuani ennen kuin olin edes kokeillut kuinka juokseminen minulta onnistuisi. Lämpimämpien ilmojen saapuessa Luxemburgiin laitoin lenkkikengät jalkaan ja lähdin testaamaan kestävyyttäni. Kuntoni oli aivan surkea. Luulen juosseeni ensimmäisellä kerralla ehkä alle kilometrin ennen kuin minun oli pakko pysähtyä. Onneksi tukenani oli hieman yli-innokas kihlattuni, jonka toiveissa on juosta puolimaraton joskus tulevaisuudessa. Hänen juoksutahtinsa pakotti minutkin asettamaan rimani korkeammalle ja yrittämään tosissaan, vaikka en nauttinutkaan juoksemisesta.

Toinen tärkeä tukiryhmä olivat siskoni ja erityisesti Milka, jolla oli samanlaisia hankaluuksia alussa motivaation ja jaksamisen kanssa. Noora oli kuitenkin jo aikaisemmin suorittanut puolimaratonin ja tiesi sen olevan siis mahdollista. Oli helppo hakea Milkalta tukea ja kannustusta, kun itsellä sitä ei riittänyt. Ja sama toimi toisinpäin. Pidän äärimmäisen tärkeänä hyvää tukiverkostoa, josta jokainen saa tsemppiä kun oma tavoite tuntuu mahdottomalta. Aina kun ei itse jaksa uskoa itseensä.

Kuukauden jälkeen aloin näkemään tuloksia ja sen johdosta sain uutta puhtia. Oli aivan mahtavaa, miten juoksusta tuli vähitellen kivuttomampaa ja jaksoin jo yli 3 kilometrin matkan pysähtymättä kertaakaan. Tiedän, että aina tulokset eivät näy yhtä nopeasti ja silloin täytyy motivaatiota pitää yllä pelkän uskon avulla, että kyllä niitä tuloksia alkaa näkyä vielä. Mutta kun tuloksia sitten näkyy, muista nauttia niistä ja palkita itseäsi toden teolla. Siten saat harjoittelusta mielekkäämpää.

Suomeen paluun myötä motivaationi laski. Luulen syynä olleen sen, että meillä oli kesän aikana paljon kiireitä, joten halusin ottaa aikaa myös pelkälle lepäämiselle. Toinen syy oli rutiinien puute. Olimme Luxemburgissa tottuneet siihen, että kolme kertaa viikossa Samun tultua töistä iltapäivällä viiden aikaan, lähdimme suoraan lenkille ennen ruokaa. Suomessa meillä ei ollut mitään vastaavaa, sillä Samu oli paljon Oulussa ja minä Raahessa. Huomasin kuitenkin, että Luxemburgissa saavutetut treenaamisen tulokset eivät kuluneet pois niin nopeasti kuin luulin. Kun lopulta jatkoin treenaamista Suomessa, pystyin yhä erittäin hyviin tuloksiin. Kaksi kuukautta sitten pystyin jo juoksemaan 9 kilometriä. Sen suorituksen jälkeen treenaamisintoni hiipui taas. Tällä kertaa painavin syy motivaation puutteeseen oli syksyinen sää. Kävin vain lyhyitä lenkkejä, sillä en pidä kylmästä ja märästä ja monena päivänä satoi ja illat olivat jo erittäin kylmiä.

Meillä oli paljon vastoinkäymisiä juuri ennen lauantain juoksua. 3/4 juoksijasta oli tullut flunssaan, minä ollen yksi heistä. Milkalle flunssa oli iskenyt ensimmäisenä ja viikkoa ennen juoksua saimme mökillä ollessamme tartunnan häneltä. Minä ja Milka ehdimme kuitenkin parantua riittävästi, joten päätimme juosta. Samu oli halunnut jo alusta alkaen ryhtyä tähän meidän kanssamme ja hän oli ainut joka säästyi flunssalta. Noora ei pystynytkään juoksemaan ollenkaan, joten hänen kihlattunsa juoksi hänen puolestaan. Kaiken tämän lisäksi lauantain sää oli aivan hirvittävä. Herätessämme vettä satoi kaatamalla ja tuuli ravisteli puita ja pensaita. Lämpöä oli 12 astetta. (Yllä olevassa kuvassa juoksutiimimme poseeraa viisi minuuttia ennen lähtöä.)

Lähdin siis lauantain juoksuun hieman epäileväisellä mielellä. Olin erittäin jännittynyt ja innoissani, mutta pelkäsin että olin kahden kuluneen kuukauden aikana vesittänyt kolmen aikaisemman kuukauden työni tulokset. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt! Jo kauan ennen juoksua päätin asettaa kehoni lopullisessa koitoksessa äärirajoille ja juosta vaikka väkisin. Tämä minulla oli mielessäni koko matkan ajan. Olen erittäin ylpeä siitä, että en luovuttanut vaan uskoin itseeni ja luotin kehooni, jonka tiesin kantavan minut 10 kilometrin matkan maaliviivalle saakka. Juoksimme Milkan kanssa maaliviivan yli käsi kädessä hymyssä suin ollen kolmanneksi ja toiseksi viimeiset kaikista osallistujista. Meillehän pääasia oli että päästiin loppuun saakka. (Tässä kuvassa olemme Milkan kanssa heti juoksun jälkeen.)

Uskon että ihminen on eläin, joka on luotu tavoittelemaan suuria ja kaatamaan esteitä. Uskon myös vankasti, että meistä jokainen pystyy suurempiin tekoihin, kuin itse tietääkään. Ota siis itseäsi niskasta kiinni ja ryhdy toimiin. Kun sen kerran aloittaa, on helpompi tehdä siitä rutiinia. Ja tämä siis pätee ihan mihin tahansa, ei ainoastaan fyysiseen suoritukseen. Tee itsellesi palvelus ja aloita työskentelemään asian eteen jo tänään. Saatat yllättää itsesi!

Rakkaudella, Venla